Viime viikon uutisotsikossa odotettiin valkoisen kurittajan saapumista, tarkoittaen hurjaa lumimyräkkää. Tuota kurittajaa ei kuitenkaan koettu, mutta valkoinen levittäytyi kaikkialle. Se peitti ympäristön tasoittavaan peittoon. Muodot ja värit katosivat ja tilalle ilmestyi pehmeitä kumpareita. Lumi myös vaimentaa äänimaailman (lukuun ottamatta aikaisen aamuyön aura-autoja).

Valkoinen on vielä harmaatakin tyhjempi. Valkoinen kuutio museona, valkoinen tyhjänä paperina, joka kauhistuttaa. Valkoinen on tyhjä, vailla pigmenttiä, vailla väriä. Valkoisia pigmenttejä maalaamisessa on toki aina tarvittu ja sekoitettu erilaisista, usein myrkyllisistä aineksista. Lyijyvalkoisella oli kammottava historia aiheuttaen maalareille ennen aikaisen kuoleman. Sitä käytettiin jopa kasvomaalina, joka aiheutti ihon syöpymistä.

Teoksessa ”Naiset, joita ajattelen öisin” Mia Kankimäki kuvailee renessanssin naisen osaa. Yläluokkaisen tytön vaihtoehtona oli joko luostari ja ikuinen neitsyys tai lapsivaimona synnytyskoneen kohtalo, joka useimmiten päättyi epäonniseen lapsivuoteeseen ja kuolemaan ennen kolmekymmenvuotispäivää. Kauneutta nämä vaimot ja vaimoehdokkaat vaalivat valkaisemalla kasvojaan lyijyvalkoisella. Lyijy äärimmäisen myrkyllisenä saattoi tosin aiheuttaa myös kraattereita ihoon ja lyhentää entisestään elinikää. Kalpea hipiä ja korkea otsa olivat kauneusihanteina. Näitä kalpeita ikuisesti kauniita naisia katselemme renessanssin maalauksissa. Hiuksia vaalennettiin virtsalla tai jopa rikkihapolla, eivät nekään kovin lempeitä keinoja.

Valkoinen tyhjänä liittyy kuolemaan enemmän kuin elämään, siksi tuntuukin loogiselta pitää sitä surun värinä itämaiden tapaan.