In last week’s news headline, the arrival of a “White Monster” was expected, meaning a wild blizard,  a grazy snowstorm. However, that terrible monster was not experienced, just the whiteness spread everywhere. It covered the environment with a leveling blanket. Shapes and colors disappeared and were replaced by soft humps. The snow also dampens the sound world (except for early morning snowplows).

White is even blanker than gray. A white cube as a museum, white as a blank paper that terrifies. White is empty, devoid of pigment, devoid of color. Of course, white pigments in painting have always been needed and it is made with various, often toxic ingredients. Lead white had a creepy history, causing painters a premature death. It was even used as a face paint that caused skin corrosion.

In “Women, whom I Think at Night”, Mia Kankimäki describes the role of a Renaissance woman. The alternative for the upper-class girl was either a monastery and eternal virginity or, as a child wife, the fate of the maternity machine, which most often ended in an unfortunate childbirth and death before the age of thirty. The beauty of these wives and wife candidates is cherished by whitening their faces with lead white. However, lead as extremely toxic could also cause craters on the skin and further shorten poor women’s lifespan. Pale complexion and a high forehead were the ideals of beauty. We look at these pale eternally beautiful women in Renaissance paintings. Hair was bleached with urine or even sulfuric acid, not even those very gentle means.

White as empty is associated with death more than life, so it seems logical to regard it as a color of grief like in the Orient

Viime viikon uutisotsikossa odotettiin valkoisen kurittajan saapumista, tarkoittaen hurjaa lumimyräkkää. Tuota kurittajaa ei kuitenkaan koettu, mutta valkoinen levittäytyi kaikkialle. Se peitti ympäristön tasoittavaan peittoon. Muodot ja värit katosivat ja tilalle ilmestyi pehmeitä kumpareita. Lumi myös vaimentaa äänimaailman (lukuun ottamatta aikaisen aamuyön aura-autoja).

Valkoinen on vielä harmaatakin tyhjempi. Valkoinen kuutio museona, valkoinen tyhjänä paperina, joka kauhistuttaa. Valkoinen on tyhjä, vailla pigmenttiä, vailla väriä. Valkoisia pigmenttejä maalaamisessa on toki aina tarvittu ja sekoitettu erilaisista, usein myrkyllisistä aineksista. Lyijyvalkoisella oli kammottava historia aiheuttaen maalareille ennen aikaisen kuoleman. Sitä käytettiin jopa kasvomaalina, joka aiheutti ihon syöpymistä.

Teoksessa ”Naiset, joita ajattelen öisin” Mia Kankimäki kuvailee renessanssin naisen osaa. Yläluokkaisen tytön vaihtoehtona oli joko luostari ja ikuinen neitsyys tai lapsivaimona synnytyskoneen kohtalo, joka useimmiten päättyi epäonniseen lapsivuoteeseen ja kuolemaan ennen kolmekymmenvuotispäivää. Kauneutta nämä vaimot ja vaimoehdokkaat vaalivat valkaisemalla kasvojaan lyijyvalkoisella. Lyijy äärimmäisen myrkyllisenä saattoi tosin aiheuttaa myös kraattereita ihoon ja lyhentää entisestään elinikää. Kalpea hipiä ja korkea otsa olivat kauneusihanteina. Näitä kalpeita ikuisesti kauniita naisia katselemme renessanssin maalauksissa. Hiuksia vaalennettiin virtsalla tai jopa rikkihapolla, eivät nekään kovin lempeitä keinoja.

Valkoinen tyhjänä liittyy kuolemaan enemmän kuin elämään, siksi tuntuukin loogiselta pitää sitä surun värinä itämaiden tapaan.