Bitter, said a Fox about rowanberries.

The color of the same cinnabar can also be described as rowan red. The worried mother of the baby column writes that her child ate these sour berries and became sore. They are not toxic if no bird has pooped on them. The berries are a vitamin bomb, a superfood and at least beautiful. ”Rowan doesn’t carry two loads.” Thus, another folk wisdom predicts a light snow winter.

Eating is a multi-sensory activity, if any. Colors, flavors, scents, mouthfeel, all blend into one pleasure. In the history of aesthetics, taste has spurred a large number of texts and theories. Taste, then, as a visual and artistic and environmental phenomenon, not palpable. When writing about colors, the assumption is often that instructions and tricks are available on how to achieve beautiful and harmonious color combinations. Good taste is not far from this discourse historically. Today, the taste conversation about visual phenomena already stinks a little museum-like. Everything goes. However, our evaluation and discussion are teeming with hidden meanings. The color scale values ​​and codes, if not always good taste, then something related to civilization, social status, and cultural capital.

I will forever remember my own studying time in the drawing class of the old Ateneum building. The professor when he saw purple and green side by side said with disgust : ”Terrible individual artificial artistry.”

Pierre Bourdieu, who has written about cultural capital and taste, lived for years in Algeria. The colors and flavors of North Africa have been influencing these texts.

However, in the picture a Huipil from a trip to Mexico. On the other hand, the patterns and colors are surprisingly similar to what I saw in Kabylia (northern Algeria). The two extreme color experiences of my life are related to Mexico and India. In the case of the Huipil, I surprised myself by horrifying the color scales of the acrylic yarns. (Western aesthetics creeping in). More striking and brighter color is hard to find. The technique at the Huipil is a traditional one, with three narrow hand-woven railings combined into one tunic. Why on earth was I so indignant about these colors, would I be happier with the Western-eye-catching natural-colored pale and broken? Sour said the fox about the rowen…

”Happamia”, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Saman sinooperin värin voi kuvailla myös pihlajanmarjan punaiseksi. Vauvapalstan huolestunut äiti kirjoittaa lapsensa syöneen näitä happamia marjoja ja tulleen kipeäksi. Eivät ole myrkyllisiä, jos ei pulu ole kakannut niihin. Marjat ovat vitamiinipommi, superfoodia ja ainakin kauniita. ”Pihlaja ei kanna kahta kuormaa.” Näin toinen kansanviisaus ennustaa siis vähälumista talvea.

Ruokailu on moniaistista touhua, jos mikä. Värit, maut, tuoksut, suutuntuma, kaikki sekoittuvat yhdeksi nautinnoksi. Estetiikan historiassa maku on kirvoittanut suuren määrän tekstejä ja teorioita. Maku siis visuaalisena ja taiteeseen sekä ympäristöön liittyvänä ilmiönä, ei suussa tuntuvana. Väreistä kirjoitettaessa olettamus on usein, että saatavilla on ohjeita ja niksejä miten saavuttaa kauniita ja harmonisia väriyhdistelmiä. Hyvä maku ei tästä diskurssista ole kaukana historiallisesti. Tänään makukeskustelu visuaalisista ilmiöistä haiskahtaa jo hieman museaaliselta. Kaikki käy. Kuitenkin arviointimme ja keskustelumme vilisee piilomerkityksiä. Väriasteikolla arvotetaan ja koodataan, jos ei aina hyvää makua, niin jotain sivistykseen, yhteiskunnalliseen asemaan ja kulttuuriseen pääomaan liittyvää.

Muistan ikuisesti oman opiskeluaikani professorin tokaisun vanhan Ateneum-rakennuksen piirustussalissa nähdessään violetin ja vihreän rinnakkain. ”Hirveää atskilaista tekotaiteellisuutta.”

Pierre Bourdieu, joka on kirjoittanut kulttuurisesta pääomasta ja mausta asui vuosia Algeriassa. Pohjois-Afrikan värit ja maut ovat olleet vaikuttamassa näihin teksteihin.

Kuvassa kuitenkin huipil Meksikon matkalta. Toisaalta kuviot ja värit ovat yllättävän samankaltaisia kuin Kabiliassa (Algerian pohjoisosassa) näkemäni. Elämäni kaksi äärimmäistä värikokemusta liittyvät Meksikoon ja Intiaan. Huipilin kohdalla yllätin itseni kauhistelemasta akryylilankojen väriskaaloja. Mitään kirkkaampaa ja räikeämpää väriä on vaikea löytää. Tekotapa huipilissa on perinteinen, kolme kapeaa käsin kudottua kaitaletta yhdistettynä yhdeksi tunikaksi. Miksi ihmeessä olin niin närkästynyt näistä väreistä, olisinko tyytyväisempi länsimaista silmää viehättävistä luonnonväreillä värjätyistä haaleista ja murrettuista? Happamia sanoi…