The relationship between language and color is strange. Many who have pondered both color and language have come to realize how colors are out of reach of language. The feminist philosopher (sic!) Julia Kristeva, among others, considers colors to be subconscious, out of reach of the language. They belong to a time before me, a childhood where objects and I have not yet separated. Thus, colors also create a certain kind of floating field without actually belonging to objects. They are a threat to order and reason. Colors are the realm of freedom. In Kristeva’s texts, the escape from colors is also repeated.

”To fall into color is to run out of words.”

For Ronald Barthes, the color is fluid, liquid, it spreads and flexes freely. This is how those philosophers and other professional thinkers perceive color.

The history of color names is fascinating. For green, it hits a particularly confusing field. In Mediterranean cultures, and especially in the Middle East, when talking about greens and blues, the term grue (green and blue, in the terms of the English-speaking community) has been formed. Grue is like a segment on which the shades of green and blue are placed, depending on their context. In Celtic languages, glas might likewise mean anything between the color of the sea, grass, or even silver. This is probably the origin of a discussion in my family some time ago as to whether the sofa was blue or green after all.

The green (vihreä) and hate (viha) of the Finnish language have the same root, hate and anger are also of the same lineage, toxic and envy. In some related languages ​​(in the Liv language vi’iri) yellow and green are mixed.

In the image there are all sorts of color learning tools, such as a folder of Josef Albers’ color exercises (a charming serigraph version) and a Bauhaus color gyroscope to make it easier to illustrate color theory. Reasonable tools and theories, however, do not seem to reach the most central of colors, vivid, fluid, a threat to order and contour.

An example of greenery and vegetables is Hameau de la Reine in 1783, Marie Antoinette’s “play countryside” on the outskirts of Versailles. A green village with small cottages and utility gardens intended for the Queen’s extended playhouse, in the spirit of Jean Jacques Rousseau, an artificial replica of the authenticity of nature and the virtues of rural life. What makes this a couple of hundred years old Disneyland amusing is the mixing of modern tourism with an “authentic” historical milieu. The picture shows a toilet built in one of the cottages. And how this was related to green, it was almost the same what Kristeva wrote about the escape to color, the escape from reality, sensible and useful. The eternal wish of the Paradise on earth.

Kielen ja värien suhde on outo. Monet sekä väriä että kieltä pohtineet, ovat päätyneet toteamaan, kuinka värit ovat kielen tavoittamattomissa. Feministifilosofi (sic!) Julia Kristeva muiden muassa pitää värejä alitajuisena, kielen ulkopuolella olevana. Ne kuuluvat aikaan ennen minää, lapsuuteen, jossa esineet ja minä eivät ole vielä eriytyneet. Siten värit myös aiheuttavat tietynlaisen kelluvan kentän kuulumatta todella esineisiin. Ne ovat uhka järjestykselle ja järjelle. Värit ovat vapauden valtakuntaa. Kristevan teksteissä väreistä toistuu myös pakeneminen.

”To fall into colour is to run out of words.”

Ronald Barthesille väri on fluid, nestemäinen, se leviää ja joustaa vapaasti. Näin siis nuo filosofit ja muut ammattiajattelijat väriä käsittävät.

Värinimien historia on kiehtovaa. Vihreän kohdalla se osuu erikoisen sekavaan kenttään. Välimeren kulttuureissa ja etenkin lähi-idässä puhuttaessa vihreistä ja sinisistä, on muodostettu termi grue (green ja blue, tietenkin englanninkielisen tukijayhteisön ehdoin). Grue on ikään kuin jana, jolle vihreät ja siniset sävyt sijoittuvat yhteydestään riippuen. Kelttiläisissä kielissä glas saattaa tarkoittaa samoin mitä tahansa meren, ruohon tai vaikkapa hopean värin väliltä. Tästä juontunee aikoinaan perhepiirissä käyty keskustelu, oliko se sohva sittenkin sininen vai vihreä.

Suomen kielen vihreä ja vihanta ovat samaa juurta, vihanta ja viha ovat myös samaa sukua, myrkyllisenä ja kateutena. Joissain sukulaiskielissä (liivin kielessä vi’iri) taas keltainen ja vihreä ovat sikin sokin.

Kuvassa kaikenlaisia värioppivälineitä, kuten kansio Josef Albersin väriharjoituksista (hurmaava serigrafiaversio) ja Bauhausin värihyrrä helpottamaan väriteorian havainnollistamista. Järkeen vetoavat välineet ja teoriat eivät sittenkään tunnu tavoittavan väreistä sitä kaikkein keskeisintä, elävää, nestemäistä, uhkaa järjestykselle ja ääriviivoille.

Viheriästä ja vihannasta esimerkkinä vielä Hameau de la Reine 1783, Marie Antoinetten ”leikkimaaseutua” Versaillen reunoilla. Vihreä kylä pikkumökkeineen ja hyötypuutarhoineen, joka oli tarkoitettu kuningattaren laajennetuksi leikkimökiksi, Jean Jacques Rousseaun hengessä, luonnon aitouden ja maalaiselämän hyveellisyyden keinotekoinen kopio. Huvittavaksi tämän parin sadan vuoden takaisen Disneylandin tekee nykyturismin sekoittuminen ”autenttiseen” historialliseen miljööseen. Kuvassa on toiletti rakennettu yhteen mökeistä. Miten tämä sitten vihreään liittyikään, lähinnä kait tuohon Kristevan pakenemiseen väreihin, pakenemiseen todellisuudelta, järkevältä ja hyödylliseltä. Ikiaikaiseen toiveeseen.