A bloodstone built into the wall of the 250-year-old church in Kangasala leaks the color of darkened blood. The story of the Bloodstone says that it is the beheading stone of Kaarina of Kuussalo. Poor Kaarina, who lived in the 17th century, was a loved one of a high-ranking man. As a result of the plots of the man’s family, she lost her life as a witch. Since the peasant Kaarina was innocent, she vowed that as proof of that a beheading stone would bleed. The stone was then laid a hundred years later on the wall of the stone church. I haven’t even noticed before that there are drops of blood on the coat of arms of Kangasala town inspired by the story. (Meetoo sounds a little mild alongside the fables of these beheaded maidens and women as witches, but is part of the same history).

Let’s now ruin a great and instructive story with a rational explanation. The more cynical lesson could be, that let each rank remain with its own and less cynical that goodness may emerge sooner or later. (I would lean towards the first explanation. It is always dangerous to destabilize power structures.) The stone is thus iron-containing, and especially in humid weather, red liquid seeps out of it. Most of the darkest shade of red in objects comes from the iron compound.

Iron oxides produce other shades of dark red, such as the caput mortuum pigment mentioned in my previous story. Hematite is one of the most fascinating gemstones in my opinion. It looks black at first glance, but when rays of light hit it, the stone reveals a glowing red. That black-speaking stone was used especially in Victorian times in mourning jewelry.

In glass objects, the color appears slightly hematite-like, depending on the lighting, either almost black or reddish purple, such as in a bird bottle of Sarpaneva or in the vessel of Kerttu Nurminen’s Iittala 125th anniversary. The tone of the Mariskool is probably even closer.

Kangasalan 250-vuotiaan kirkon seinään muurattu verikivi vuotaa tummuneen veren väriä. Verikiven tarina kertoo sen olevan Kuussalon Kaarinan mestauskivi. 1600-luvulla elänyt Kaarina-rukka oli korkea-arvoisen miehen lemmitty. Miehen suvun juonien seurauksen hän pääsi hengestään noitana. Koska talonpoikainen Kaarina oli syytön, hän vannoi, että todisteena siitä mestauskivi tulisi vuotamaan verta. Mestauskivi sitten sata vuotta myöhemmin muurattiin kivikirkon seinään. En ole aiemmin edes huomannut, että Kangasalan vaakunassa on veripisaroita tarinan innoittamana. (Meetoot kuulostavat hieman laimeilta näiden mestattujen tai muuriin muurattujen neitojen tarujen rinnalla).

Pilataan nyt rationaalisella selityksellä hieno ja opettavainen tarina. Kyynisempi opetus olkoon, että pysyköön kukin sääty omiensa parissa ja vähemmän kyyninen, että hyvyys tulee esiin ennemmin tai myöhemmin. (Kallistuisin ensimmäisen selityksen puoleen. Valtarakenteiden horjuttaminen on aina vaarallista.) Kivi on siis rautapitoinen ja erityisesti kostealla kelillä siitä tihkuu punaista nestettä. Suurin osa tummimmasta punaisesta sävystä esineissä on peräisin juuri rautayhdisteestä.

Rautaoksidit tuottavat muitakin tumman punaisia sävyjä, kuten edellisessä jutussani mainittua caput mortuum-pigmenttiä. Verikivi eli hematiitti on mielestäni kiehtovimpia korukiviä. Se näyttää ensisilmäyksellä mustalta, mutta valonsäteiden osuessa siihen, kivi paljastaa hehkuvan punaisen. Tuota mustanpuhuvaa kiveä käytettiin erityisesti viktoriaanisena aikaan surukoruissa.

Lasiesineissä väri näyttäytyy hieman hematiitin kaltaisena valaistuksesta riippuen joko lähes mustana tai punertavan violettina, kuten Sarpanevan lintupullossa tai Kerttu Nurmisen Iittalan 125-juhlavuoden kipossa. Mariskoolin sävy lienee vielä lähempänä.