Viikon väri valikoitui kesäherkusta, jota haen Tammelan torilta. Tumman kirsikan lähes mustalla punaisella on pahaa enteilevä nimi, caput mortuum. Se kuulostaa lopulta ja haiskahtaa kalmalta. Muistelen aikoinaan väripigmenttejä temperamaalausta varten ostaessani sen sävyn kiehtovana, väistämättä väriin liittyi syvyyttä. Kesän ehdoton herkku tumma kirsikka on juuri tuota syvyydessään hehkuvaa punaista. Tummista tummin punainen on värispektrissä viimeisiä näkyvän valon sävyjä ennen ihmiselle näkymätöntä infrapunaista. Ehkä tuohon ihan fysikaaliseen ominaisuuteenkin voi liittää kohti kuolemaa sykkivän mielikuvan. Caput mortuum ei kuitenkaan saanut nimeään kuolemasta vaan alkemistien kemikaalien kuumennuksesta putkiloiden pohjille jääneistä jämistä. Nimi sinänsä kuulostaa kiehtovalta. Värinimet ansaitsevatkin ihan omat tarinansa. Tuntuu, että oma arkikieli on köyhtynyt näistä kraplakoista ja caput mortuumeista.
Tumman punaisissa kukissa on jotain samankaltaista uhkeutta ja melankoliaa.
Itämaisissa matoissa tummista tummin punainen rinnastuu kirkkaisiin hehkuvampiin punaisiin. Matot ovat aina vetäneet puoleensa ja nimenomaan niiden on oltava punasävyisiä. Matot värjättiin värimataralla, josta muistuu taas mieleen öljyvärituubien Alizarin madder. Madder siis on englanniksi matara, kasvi, josta erisävyisiä punaisia uutetaan. Tuubi kului melkein ensimmäisenä maalatessa, sen hehkuva kiiltävä sävy tuntui sopivan lähes kaikkeen.
