Sininen kierros / Blue round

IMG_0264

Blue continues its journey around the world and at the same time I am pondering the hot current question of cultural appropriation. In my previous story, the blue-patterned Pheasant dishes traveled and today it’s the turn of the blue-patterned fabrics. Batik fabrics, or wax, as is commonly expressed internationally, have emerged powerfully in our environment recently. A year ago, in July Paris seemed to be bursting with them. Wax fabrics were quite visible in ordinary department stores. Shops specializing in African aesthetics had appeared along the tourist streets. The bag in the picture also comes from a small pop-up shop for design students in Marais, Paris.

Just like blue-patterned porcelain, this “African batik” is the product of a wide variety of cultural detours and intricate paths. The Dutch colonial lords ruled the Indonesian territories mainly as spice merchants. They had also carried troops and servicemen from other colonies in Africa. As a result of all these migrations, batik textiles made by traditional methods from Indonesia ended up in Africa as a by-product of colonialism. In his art, Yinka Shonibare interestingly discusses these cultural lineages in his works. (The artist himself was born in London, from where he moved to Nigeria at the age of three and from there again to London to study.)

Back to this big question about cultural ownership. The “borrowing” of the colonialists has been quite messy. Again, money matters. To whom the financial benefit is ultimately piling defines ownership. In the case of the blue porcelain dish, when the Europeans finally learned the production technique, the original manufacturers were left to lick their fingers and the benefit was left only in the hands of the conquerors. In the case of batik fabric, the utility aspect also becomes more complicated.

The lovely blue patterned dress is from Marita Huurinainen’s collection. Huurinainen herself lives partly in Nigeria and assures her respect for local cultures. Fabrics have been made by Nigerian artisans based on local aesthetics. However, the designs and patterns of the products fit the Scandinavian taste.

Owning is about experience. Who feels they have become offended and mutilated as a stereotype? Experience cannot be denied, it cannot be said that you are experiencing wrong. Or of course you can say, but it makes no sense. The dress and waxes are still beautiful, and glowing blue.

Sininen jatkaa matkaansa maailman ympäri ja samalla itse pohdin tuota kiperää kysymystä kulttuurisesta omimisesta (cultural appropriation). Edellisessä tarinassani sinikuvioiset Fasaani -astiat reissasivat ja tänään ovat vuorossa sinikuvioiset kankaat. Batiikkikankaat tai wax, kuten kansainvälisesti yleensä ilmaistaan, ovat ilmaantuneet ympäristöömme voimallisesti viime aikoina. Vuosi sitten heinäkuinen Pariisi tuntui pursuavan niitä. Kirjavia kankaita näkyi aivan tavallisissa tavarataloissa. Afrikkalaiseen estetiikkaan erikoistuneita liikkeitä oli ilmestynyt turistikatujen varsille. Sieltä pienestä muotoiluopiskelijoiden pop-up-kaupasta on peräisin myös kuvan kassi.

Aivan kuten sinikuvioinen posliini myös tämä ”afrikkalainen batiikki” on monenlaisen  kulttuurisen kiertotien ja mutkikkaan polun tuote. Alankomaalaiset siirtomaaherrat hallitsivat Indonesian alueita pääasiassa maustekauppiaina. He myös olivat kuljettaneet mukanaan sota- ja palvelusväkeä toisista siirtomaistaan Afrikasta. Näiden kaikkien kulkeutumisten seurauksena perinteisin menetelmin valmistetut batiikkitekstiilit Indonesiasta päätyivät kolonialismin sivutuotteena Afrikkaan. Yinka Shonibare käsittelee taiteessaan kiinnostavasti näitä kulttuurisia polveutumisia teoksissaan. (Itse taiteilija on syntynyt Lontoossa, josta on muuttanut Nigeriaan kolmevuotiaana ja sieltä jälleen Lontooseen opiskelemaan.)

Takaisin tähän suureen kysymykseen kulttuurisesta omimisesta. Kolonialistien ”lainailut” ovat tapahtuneet melko sotkuisesti. Tässäkin tapauksessa raha ratkaisee.  Kenelle taloudellinen hyöty lopulta siunaantuu määrittelee omimista. Sinisen posliiniastian tapauksessa, kun eurooppalaiset oppivat viimein tuotantotekniikan, alkuperäiset valmistajat jäivät nuolemaan näppejään ja hyöty jäi ainoastaan valloittajien käsiin. Batiikkikankaan kohdalla hyötynäkökulmakin mutkistuu.

Ihana sinikuvioinen mekko on Marita Huurinaisen mallistosta. Huurinainen asuu itse osaksi Nigeriassa ja vakuuttaa kunnioittavansa paikallista kulttuuria. Nigerialaiset käsityöläiset ovat valmistaneet kankaat paikalliseen estetiikkaan pohjautuen. Tuotteiden mallit ja kuosit istuvat kuitenkin skandinaaviseen makuun.

Omimisessa on kyse kokemuksesta. Kuka kokee tulleensa loukatuksi ja kutistetuksi stereotypiaksi? Kokemusta ei voi kiistää, ei voi sanoa, että koet väärin. Tai tietenkin voi sanoa, mutta siinä ei ole mitään tolkkua. Mekko ja waxit ovat silti kauniita, ja hehkuvan sinisiä.

IMG_0251 - Copy

IMG_0261

IMG_0260

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s