”As the Impressionists began to apply shades of industrially made blue colors to their canvases with an unprecedentedly clumsy grip, the audience was shocked, and critics rushed to write about indigomania  and purplemania.”

This is how Hanna Hyvönen describes in her latest article in the magazine Niin & Näin the subversive spread of blue as cheap layers of color in painting. Previously, the brilliant shades of blue was only available as expensive semi-precious stone powders. Now it was visible on large surfaces everywhere. (Niin & Näin, the philosophical journal has dedicated its entire summer issue 2/2018 to colors.)

I find ultramarine blue surrounding me as shimmering, intense surfaces, usually as a velvety or glassy material. The name of ultramarine derives from the words oltre mare. The color pigment, at its most brilliant, was obtained from Afghanistan as lapiz lazuli, an expensive semi-precious stone. I bought some grams of it long time ago in a Florentine art supply store, measured in a little paper cone. Today, color is obtained as a synthetic chemical product. Some of the splendor has been lost, at least on an emotional level.

When talking about colors and emotion, blues, it is necessary to mention the connection of color to emotions. In the dualistic thinking about the visual arts, drawing represented intelligence, reasoning, order, and color, in turn, chaos, nature, emotion. In this historical perspective, color was anything but a clear picture drawn in perspective, it was a feminine, emotional, fickle element.

”The color that escaped from its outline posed a threat to reason and mental health.”

Another quote from the excellent Hyvönen’s article also refers to a current coloring book hobby. How safe it is to feed reason and order with activities where the purpose of color is to stay in the shackles of the contours as well as possible. Don’t mess up!

Perhaps acquiring blue just as a velvet or glass surface is an attempt to cross the shackles of the material and make the color leak beyond its physical limits, to shine.

”Kun impressionistit alkoivat levittää kankailleen sinisen sävyjä teollisesti valmistettuina putkiloväreinä ja ennenäkemättömän roisilla otteella, yleisö järkyttyi ja kriitikot yltyivät kirjoittamaan indigomaniasta ja violettomaniasta.”

Näin kuvailee Hanna Hyvönen uusimmassa Niin&näin -lehdessä sinisen kumouksellisesta leviämisestä halpoina värikerroksina maalaustaiteeseen. Aiemmin ainoastaan kalliina puolijalokivijauheina saatavilla ollutta loistavaa sinistä sävyä näkyi suurina pintoina kaikkialla. Niin&näin filosofinen aikakauslehti on omistanut koko kesäisen numeronsa 2/2018 väreille.

Huomaan, että ultramariinin sininen on ympärilläni hohtavina, intensiivisiä pintoina, yleensä samettisena tai lasisena materiaalina. Ultramariinin sinisen nimi juontaa sanoista meren takainen (oltre mare). Väripigmenttiä saatiin loistavimmillaan Afganistanista lapiz lazulina, joka on arvokas puolijalokivi. Olen sitä ostanut kauan sitten firenzeläisen taidetarvikekaupan hyllyltä pikkuiseen paperisuppiloon mitattuna. Nykyisin värin saa synteettisenä kemiallisena tuotteena. Loistosta osa on menetetty ainakin tunnetasolla.

Väreistä ja tunteesta, bluesista puhuttaessa on mainittava värin ikiaikainen yhteys juuri tunteisiin. Dualistisessa ajattelussa kuvataiteesta piirustus edusti älyä, järkeilyä, järjestystä ja väri puolestaan kaaosta, luontoa, tunnetta. Tässä historiallisessa perspektiivissä väri oli muuta kuin perspektiiviin asettuva kuva, se oli feminiini, tunteellinen, ailahteleva naisellinen elementti.

”Ääriviivoistaan karannut väri merkitsi uhkaa järjelle ja mielen terveydelle.”

Toinen lainaus mainiosta Hyvösen artikkelista viittaa myös ajankohtaiseen värityskirjaharrastukseen. Miten turvallista onkaan ruokkia järkeä ja järjestystä toiminnalla, jossa värin tarkoitus on mahdollisimman hyvin pysyä ääriviivojen kahleissa. Ei saa sotkea!

Ehkä sinisen hankkiminen juuri samettina tai lasipintana on yritys ylittää materiaalin kahleet ja saada väri vuotamaan yli fyysisten rajojensa, loistamaan.