Voisi ajatella, että värikin väsyy, haalistuu, haihtuu ja siirtyy jonnekin haalean beigen maailmaan. Useiden luonnonvärikokeilujen tulokset haalistuvat jo väripadasta kuivumaan nostettaessa. Kaikkiaan värit elävät omanlaisensa elämänkaaren. Näin myös kuvan syvän violetti tupsu 1900-luvun alkuvuosikymmeneltä Charleston Housen sisustuksessa. Charleston House oli brittiläisten kulttuurivaikuttajien kotipesä vuodesta 1916 lähtien. Kokonaistaideteoksen, jossa pienimmätkin sisustuselementit on maalattu osaksi esteettistä nautintoa, perustivat aviopari Vanessa Bell ja Duncan Gray kera jälkimmäisen rakastajan David Garnettin. Aviopari eli poikkeuksellisen elämän. Taiteilija Vanessa ja kuuluisa sisarensa kirjailija Virginia Wolf houkuttelivat aikansa kulttuurin kapinallisia syrjäiseen turvapaikkaan ensimmäisen maailman sodan pyörteistä. Nykyisin ihailemme talossa vallitsevia himmeän harmonisia väriyhdistelmiä, jotka kuitenkin alun perin olivat varsin rehvakkaita, rohkeita, räikeitäkin.

Voimakas violetti ja punainen ovatkin kaikkiaan kiehtova esimerkki värjäysaineiden kehityksestä. Tavoiteltua kuninkaallista loistavaa punaista saatiin eteläamerikkalaisesta kokenillikirvasta 1500-luvulta lähtien. Konkistadorien Eurooppaan rahtaama karmiininpunainen valloitti ja lopulta synteettisten värien syrjäyttämänä jäi ainoastaan elintarviketeollisuuden käyttöön. Yhä punaisessa limsassa sitä saattaa löytyä E-koodien kätköistä. Vahva violetti oli vähintään yhtä tavoiteltua ja senkin alkuperä oli eläinmaailmassa purppurakotiloiden peräsuolen lähellä. Hirvittävältä löyhkäävä värjäysaine jalostui kuninkaiden vaatteisiin ja sisustukseen jo antiikin aikana. Kunnes 1856 18-vuotias kemisti William Henry Perkin vahingossa sattui kehittämään synteettisen violetin tehdessään kokeita malarialääkettä varten. Mauveiini, myös aniliini-purppura mullisti elitistisen värjäysmonopolin ja tuotti kaikille kansan kerroksille pääsyn upeisiin, rikkaisiin, häikäisevän voimakkaisiin väreihin.

Luonnonvärikokeilujen hailakat siniset ja violetit kohtasivat voittajansa. Kuvissa omia lupiinikattiloita sekä mustapapukeitoksia ja niiden tuottamia värjäyksiä, joiden väsähtänyt sävy on kaukana synteettisten värien hehkusta. Tällaiseen värien hiljaiseen estetiikkaan totuttelu ja joustava suhtautuminen sävyjen haalistumiseen ottaa aikansa, mutta lienee väistämätöntä ympäristön kemikaalikuormituksen vähentämiseksi.

One might think that even color gets tired—fades, vanishes, and drifts into a world of pale beige. The results of many natural dye experiments begin to fade even as the dyed fabric is lifted from the pot to dry. All in all, colors live a life cycle of their own. Such is the case with the deep violet tassel in the early 20th-century interior of Charleston House. Since 1916, Charleston House was home to British cultural influencers. The total work of art, in which even the smallest decorative elements were painted as part of an aesthetic experience, was created by the married couple Vanessa Bell and Duncan Gray, together with his lover David Garnett. The couple led an unconventional life. Artist Vanessa and her famous sister, author Virginia Woolf, attracted the cultural rebels of their time to a remote refuge from the turmoil of the First World War. Today we admire the house’s subtly harmonious color combinations, which were originally quite bold, brave, even garish.

Strong purple and red are fascinating examples of the evolution of dye materials. The sought-after royal brilliant red was obtained from the cochineal insect of South America starting in the 1500s. The carmine red, transported to Europe by conquistadors, took over—until it was replaced by synthetic dyes and remained in use mainly by the food industry. It can still be found hiding among E-numbers in red sodas. A deep purple was just as coveted, its origin also found in the animal kingdom, near the rectum of the purpura mollusk. The foul-smelling dye was refined into royal garments and interiors as early as antiquity. Then, in 1856, an 18-year-old chemist named William Henry Perkin accidentally developed synthetic purple while experimenting with a malaria treatment. Mauveine, also known as aniline purple, revolutionized the elitist dye monopoly and brought access to magnificent, rich, dazzlingly intense colors to all layers of society.

The pale blues and purples of natural dye experiments met their match. The images show our own lupine pots and black bean stews and the colors they produced, with their tired hues far from the brilliance of synthetic colors. Getting used to this quiet aesthetic of colors and adopting a flexible attitude toward fading tones takes time—but is likely necessary to reduce the environmental chemical load.